sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Mulla on vauvaeläimiäkin

Siitäpäs on muuten jokunen kuukausi kun olen tänne viimeksi kirjoitellut. Hirveesti kaikkee tapahtunut, ois mulla silti aikaa ollut, kiinnostusta sen sijaan ei. Joteski helpompaa vaan snäpätä kaikkee tyhmää ja se siitä. Nyt kuiteskin haluun kirjotta ees vähäsen. Haluan esitellä mun perheen uudet vauvaeläimet, nyt kun ne vielä on vauvoja!

Toukokuussa tutun kasvattajan luona vieraillessani sanoin hänelle, että "jos muutan Soiniin, niin sitten tarviin toisen kissan!" eli alustava varaus tuli tehtyä jo hyvissä ajoin kissanpennusta, kun tiesin että kesän aikaan tulee olemaan sinisilmäisiä maskikissoja luovutusiässä. Sitten kun muutin, laitoin heti innoissaan kasvattajatädille viestiä, että minä muutin ja tein varauksen pysyväksi. Innoissaan odotinkin heinäkuuta, kun kisulaiset olisivat valmiita lähtemään uuteen kotiin.



Heinäkuu kolkutteli ja olin suunnittelemassa, että pitääpäs laittaa viestiä kasvattajatädille, että sovitaan päivää milloin menen kisua hakemaan. Ennen kuin ehdin kuitenkaan itse ilmoittaa mitään, kasvattaja pommitti minua aivan ihanilla groenendael pentusten kuvilla. Tietenkin ulisin niiden söpöyttä ja heitin sitten kysymyksen, että käykö ensiviikon loppupuoliskolla jos tullaan. "Käy se. Voisi tuollaisen koirankin ottaa." OMG. Olinhan minä niistä koiranpennuistakin tietenkin tietoinen ja hieman oltiin jo silloin toukokuussa puhuttu, että hän mielellään mun matkaan sitten pennun laittaisi. Mitätöin kuitenkin asian mielessäni, koska säästöjä ei ollut ja työttömyystuista ei noin vain koiran hintaa repäistä. Mutta se viesti pisti sitten ajattelemaan, kuinka paljon tahtoisinkaan belgialaisen itselleni. Kasvattajatätihän sen tiesi oikein hyvin, ollaanhan me tunnettu jo kymmenisen vuotta ja oltu aktiivisesti tekemisissä sen jälkeen ja aina olen asiasta sanonut, kuinka belgianpaimen on unelmarotu. Ala-asteikäisestä saakka olen tervuereniä haikaillut, ihan vain rehellisesti sanottuna värin takia, mutta ihan parin vuoden sisään olen sitten groenendaeliakin, eli tätä mustaturkkista versiota ajatellut. Varsinkin kun groenendaelia kasvattaa tuttu.



Noh, sanoin sitten kuitenkin, että en oikein tiedä kuinka saisin sen maksettua, menisi sellaiseen vuosia. Kasvattaja heti tokaisi, että myy mulle halvemalla ja pitkällä maksuajalla, että keskustellaan lisää kun tulen käymään (ja käski kysyä äitiltä vielä!). Yksi suurimmista esteistä ajattelinkin olevan äitin, koska ikinä se ei oo ollut innokas mun elukkahankintojen suhteen. Kuitenkin kun alkuviikosta menin porukoilla käymään ja toin asian esille, että "jos saadaan asiat sovittua, saisinko ottaa?" eikä äitillä ollut mitään vastaan. Meinasi vähän silmät tippua allekirjoittaneelta silloin päästä! Minähän siis olen aika riippuvainen porukoista, enkä voi saati edes halua tehdä suuria elämän päätöksiä ilman heidän mielipidettään, minkä vuoksi esimerkiksi koiran ottaminen on sellainen asia mihinkä haluan kysyä "lupaa".

Meni muutama päivä melko ristiriitaisissa tunteissa. Kauhistelin, että enhän minä koiranpentua voi ottaa ja samaan aikaan itkin, että en kestä jos en saakkaan sitä pentua! Suvi tuli mun luokse ja lähdettiin sitten yhdessä Alavudelle, ainakin nyt kissaa hakemaan. Ja niinhän sieltä lähti kisun lisäksi belgianpaimen penikka matkaan!


Taikurin Konstantin "Andy"


Ilkka


Hirveästi jännitti tuoda pienet pojat kotiin, että mitenkä Slava ja Vilho suhtautuu. Slavahan on tunnetusti koirien suhteen aggre, resurssiaggre, reviiriaggre, muuten vaan ääliö ja niin edespäin. Kyllähän rakasta Lärppyä selkeästi epäilytti koko homma, että mikäs vittu se sinä olet, kun pääsi koiranpentua katsomaan. Hoidettiin kuitenkin tilanne rauhallisesti, eikä Slava siitä suotta hermostunut. Kyseessä tietenkin oli pentu, niin ei Slava sellaiselle ärähdä, ei se hullu ole. 

Nythän Slava leikkii aina Andyn kanssa. Muiluttaa sitä pitkin metsiä ja juoksee yli. Hirveesti kivaa! Slavan olen jopa kerran nähnyt menevän ITSE Andyn viereen, mikä tuli mulle ihan puskista ja vaalin sitä muistoa ikuisesti. On se vaan hieno tyttö!

Mutta Vilikki se tässä se aito yllättäjä on. Vilhohan on aina ollu luonteeltaan perusmulkku ja muiluttanut Tahvoa ja Mustia ihan miten sattuu, ihan vaan koska voi. Se on ollu räävikäs teiniperkele. Mutta niin kasvoi Viipeläinen yhdessä yössä aikuiseksi. Se kun näki pienen pienen Ilkka-vauvan, niin voi hyväne aika kun Vilho kurisi ja maanitteli pikkuruista tulemaan pois piilosta. Vilkki se nykyään vaan hoitaa Ilkkaa. Nuolee ja huolehtii koko ajan. Jos Ilkka joutuu hukkaan, eli se on nukkumassa jossain ja Vilkki ei heti löydä, pistää se metelin pystyyn ja ettii sen lapsosen. Siis meidän Vilkki! Kukapa olisi uskonut? Kyllähän nekin nyt tietenkin nujuavat ja Vilkki sitten välillä vähän Ilkkaa huudattaakin, mutta sehän kuuluu vain asiaan.

Ilkkahan on itse asiassa Vilhon siskonpoika. Sen siskonhan piti tulla mulle alun perin, mutta otinkin sitten Vilhon. Miettikääs sitä. Setämies Vilikki. Tai no eno, mutta kuiteski.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti