maanantai 17. lokakuuta 2016

.

Jos tämä hiljaiselo ei nyt lopu, niin se saa jatkua! Eli oletettavasti jatkuu. Sitten alkaa kilometrinen angstipostaus, joten suosittelen lopettamaan lukemisen jos ei kiinnosta.

---

Tänään tein osoitteenmuutoksen. Tavarat vähenee ympäriltä, oksettavatunne ei katoa, korvissa humisee ja tuntuu kuin ryhti olisi oikeasti mennyt entistäkin enemmän kumaraan. Paniikki, stressi, epätietoisuus ja ahdistus muistavat olla joka päivä mukana. Syöminen on vaikeaa. Yleensä varsinaisesti ahdistus ei vie ruokahalua, mutta kaikki päälle pakkautuva taakka vaikeuttaa elämisen peruselementtejä. Jatkuva taistelu painon pitämiseen 47 kilossa, koska jos sen antaa tippua liian alas, alkaa se pitkä ja raskas alamäki, jota en halua elämääni, vaikka se jatkuvasti kuiskutteleekin kauniita asioita päässäni. Tänä aamuna painoin 46.6 kg.

Tää muutto ajaa mut kuin muutkin perheenjäsenet pikkuhiljaa valkoiseen pehmustettuun huoneeseen. Mikään ei ole sujunut niin kuin pitäisi. Kaikki kaatuu niskaan. Kaikki on hermostuneita ja ärsyyntyneitä. Minä ja sisko ei pystytä edes olemaan samassa huoneessa enää ilman sotaa, jonka seurauksena se olen minä joka lukittautuu huoneeseen mykistäen puhelimen sekä tietokoneen.

Mulla ei oo voimia roolata, kirjoittaa hahmotietoja, piirtää. Pää kumisee tyhjyyttään, eikä edes kofeiini auta. Ihme kyllä nukun. En oikeastaan tekisikään muuta kuin nukkuisin. Töihin on kuitenkin kiva päästä. Mun päivän huippuhetket, kun saa ajaa pois tästä kaaoksesta, eikä haittaa yhtään vaikka jäisi ylitöihinkin, kun ennen minuuttikin yli sovitun ajan on ärsyttänyt. Vaikka tää muuttostressi onkin ihan kamalaa, mua pelottaa huomattavasti enemmän se, mitä mun päässä tapahtuu kun oikeasti ei voi tulla kotiin enää. Mun rakkaaseen kotiin, mihin oon ennenki ajanu sadan kilometrin päästä vain muutaman tunnin oleskelun takia, että tuntisi olevansa turvassa. Nyt se viedään multa. Mihin mä nyt menen istumaan, kun  ei voi mennä katsomaan sitä rakkaaksi muodostunutta pelto-metsä-järvi maisemaan, silloin kun pitää edes minuutiksi paeta?

Mua itkettää että mun elukat jää tänne. Siis ne jotka on haudattu tänne. Joka päivä suunnittelen meneväni tuonne hautausmaalle, mutta en vaan pysty menemään sinne. Keksin tekosyitä, kuten: on liian kylmä, on liian pimeää, en halua että kukaan näkee että menen sinne. Mutta oikeasti en vain pysty. Mitä mä siellä tekisin? Tuijottasin niitä kivikasoja ja yrittäsin keksiä kuinka kertoa niille rakkaille, kuinka tuntuu että mun sydämen sirut kuoriutuu ihon läpi? Mitä se muka auttaa, minä ne tässä hylkään kuitenkin. Mulla ole oikeutta mennä sanomaan, että mua sattuu.

En usko että rahatilannekaan voisi olla huonompi. Tai ei se muuten ehkä, mutta haluan mennä ensiviikolla Lahteen, kun pidän syysloman. Mä tarvitsen ehdottomasti päästä pois täältä pariksi päiväksi. Mun on pakko. Mä tiiän että mun pitää vaan saada pari päivää lomaa tästä kaikesta. Äiti kyllä lupasi yrittää heittää mulle sen verran että pääsisin, mutta varmaksi ei voi sanoa, koska niidenkin rahatilanne on niin huono tuon remontin takia. Sitten lainaan kyllä joltain jos ei muuten onnistu. Haluun olla ees päivän jossain missä ei tarvi ajatella kaaosta, laittaa kivat vaatteet päälle ja ihan vaan nauraa kaikelle tyhmälle. Kuunnella jotain hauskoi biisei ja syödä kaikkee epäterveellistä.

Isoveli sentään osoitti veljellistä välittämistä tänään ja käänti mulle kolme sätkää. Tuli oikeesti tarpeeseen.

---

Kuten kaikki arvaa, olis mulla kuviakin, mutta en vaan löydä jaksamusta tai kiinnosta niiden laittamiseen. En jaksa myöskään laittaa mitään biisiä.