sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Mulla on vauvaeläimiäkin

Siitäpäs on muuten jokunen kuukausi kun olen tänne viimeksi kirjoitellut. Hirveesti kaikkee tapahtunut, ois mulla silti aikaa ollut, kiinnostusta sen sijaan ei. Joteski helpompaa vaan snäpätä kaikkee tyhmää ja se siitä. Nyt kuiteskin haluun kirjotta ees vähäsen. Haluan esitellä mun perheen uudet vauvaeläimet, nyt kun ne vielä on vauvoja!

Toukokuussa tutun kasvattajan luona vieraillessani sanoin hänelle, että "jos muutan Soiniin, niin sitten tarviin toisen kissan!" eli alustava varaus tuli tehtyä jo hyvissä ajoin kissanpennusta, kun tiesin että kesän aikaan tulee olemaan sinisilmäisiä maskikissoja luovutusiässä. Sitten kun muutin, laitoin heti innoissaan kasvattajatädille viestiä, että minä muutin ja tein varauksen pysyväksi. Innoissaan odotinkin heinäkuuta, kun kisulaiset olisivat valmiita lähtemään uuteen kotiin.



Heinäkuu kolkutteli ja olin suunnittelemassa, että pitääpäs laittaa viestiä kasvattajatädille, että sovitaan päivää milloin menen kisua hakemaan. Ennen kuin ehdin kuitenkaan itse ilmoittaa mitään, kasvattaja pommitti minua aivan ihanilla groenendael pentusten kuvilla. Tietenkin ulisin niiden söpöyttä ja heitin sitten kysymyksen, että käykö ensiviikon loppupuoliskolla jos tullaan. "Käy se. Voisi tuollaisen koirankin ottaa." OMG. Olinhan minä niistä koiranpennuistakin tietenkin tietoinen ja hieman oltiin jo silloin toukokuussa puhuttu, että hän mielellään mun matkaan sitten pennun laittaisi. Mitätöin kuitenkin asian mielessäni, koska säästöjä ei ollut ja työttömyystuista ei noin vain koiran hintaa repäistä. Mutta se viesti pisti sitten ajattelemaan, kuinka paljon tahtoisinkaan belgialaisen itselleni. Kasvattajatätihän sen tiesi oikein hyvin, ollaanhan me tunnettu jo kymmenisen vuotta ja oltu aktiivisesti tekemisissä sen jälkeen ja aina olen asiasta sanonut, kuinka belgianpaimen on unelmarotu. Ala-asteikäisestä saakka olen tervuereniä haikaillut, ihan vain rehellisesti sanottuna värin takia, mutta ihan parin vuoden sisään olen sitten groenendaeliakin, eli tätä mustaturkkista versiota ajatellut. Varsinkin kun groenendaelia kasvattaa tuttu.



Noh, sanoin sitten kuitenkin, että en oikein tiedä kuinka saisin sen maksettua, menisi sellaiseen vuosia. Kasvattaja heti tokaisi, että myy mulle halvemalla ja pitkällä maksuajalla, että keskustellaan lisää kun tulen käymään (ja käski kysyä äitiltä vielä!). Yksi suurimmista esteistä ajattelinkin olevan äitin, koska ikinä se ei oo ollut innokas mun elukkahankintojen suhteen. Kuitenkin kun alkuviikosta menin porukoilla käymään ja toin asian esille, että "jos saadaan asiat sovittua, saisinko ottaa?" eikä äitillä ollut mitään vastaan. Meinasi vähän silmät tippua allekirjoittaneelta silloin päästä! Minähän siis olen aika riippuvainen porukoista, enkä voi saati edes halua tehdä suuria elämän päätöksiä ilman heidän mielipidettään, minkä vuoksi esimerkiksi koiran ottaminen on sellainen asia mihinkä haluan kysyä "lupaa".

Meni muutama päivä melko ristiriitaisissa tunteissa. Kauhistelin, että enhän minä koiranpentua voi ottaa ja samaan aikaan itkin, että en kestä jos en saakkaan sitä pentua! Suvi tuli mun luokse ja lähdettiin sitten yhdessä Alavudelle, ainakin nyt kissaa hakemaan. Ja niinhän sieltä lähti kisun lisäksi belgianpaimen penikka matkaan!


Taikurin Konstantin "Andy"


Ilkka


Hirveästi jännitti tuoda pienet pojat kotiin, että mitenkä Slava ja Vilho suhtautuu. Slavahan on tunnetusti koirien suhteen aggre, resurssiaggre, reviiriaggre, muuten vaan ääliö ja niin edespäin. Kyllähän rakasta Lärppyä selkeästi epäilytti koko homma, että mikäs vittu se sinä olet, kun pääsi koiranpentua katsomaan. Hoidettiin kuitenkin tilanne rauhallisesti, eikä Slava siitä suotta hermostunut. Kyseessä tietenkin oli pentu, niin ei Slava sellaiselle ärähdä, ei se hullu ole. 

Nythän Slava leikkii aina Andyn kanssa. Muiluttaa sitä pitkin metsiä ja juoksee yli. Hirveesti kivaa! Slavan olen jopa kerran nähnyt menevän ITSE Andyn viereen, mikä tuli mulle ihan puskista ja vaalin sitä muistoa ikuisesti. On se vaan hieno tyttö!

Mutta Vilikki se tässä se aito yllättäjä on. Vilhohan on aina ollu luonteeltaan perusmulkku ja muiluttanut Tahvoa ja Mustia ihan miten sattuu, ihan vaan koska voi. Se on ollu räävikäs teiniperkele. Mutta niin kasvoi Viipeläinen yhdessä yössä aikuiseksi. Se kun näki pienen pienen Ilkka-vauvan, niin voi hyväne aika kun Vilho kurisi ja maanitteli pikkuruista tulemaan pois piilosta. Vilkki se nykyään vaan hoitaa Ilkkaa. Nuolee ja huolehtii koko ajan. Jos Ilkka joutuu hukkaan, eli se on nukkumassa jossain ja Vilkki ei heti löydä, pistää se metelin pystyyn ja ettii sen lapsosen. Siis meidän Vilkki! Kukapa olisi uskonut? Kyllähän nekin nyt tietenkin nujuavat ja Vilkki sitten välillä vähän Ilkkaa huudattaakin, mutta sehän kuuluu vain asiaan.

Ilkkahan on itse asiassa Vilhon siskonpoika. Sen siskonhan piti tulla mulle alun perin, mutta otinkin sitten Vilhon. Miettikääs sitä. Setämies Vilikki. Tai no eno, mutta kuiteski.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Tää on meidän koti



Me aletaan kotiutua jo, kaksi yötä takana Soinissa. Ekana iltana pelotti ihan hirveesti, että joku palottelusurmaaja hyökkää. Mutta ei hyökänny, ainakaa vielä.

Makkari ja olkkari alkaa olla kondiksessa, ellei verhojen kiinnitystä pyykkipojilla ja kaappeihin sullottuja jätesäkkejä lasketa. Olkkarissa on vielä vanha jääkaappikin, mutta se siirtyy sitten, kun muskelikansa saapuu sankoin joukoin puusavottaan. Eiku onhan eteinenkin mattoa vaille valmis, sellainen kulkeutuu Keitsusta sitten joskus, samoin keittiöön.

Keittiö on ihan kamalan kaaoksen vallassa vielä, mutta kattoo jos huomenna jaksaisi alkaa laittaa sitä. Hirvee homma vaa ku pitää tiskata kaikki asiat, mitkä on ollu ulkovarastoissa vuoden. Mutta aattelin kyl et tiskaan ja pesen vaan tärkeimmät astiat ja kodinkoneet, loput piilotan sängyn alle. <D

Ihanaa ku Slavaki on täällä ihan rennosti eikä hermoile. Oli ihan erilainen ku muutettiin esimerkiksi Äänekoskelle. Tää oli hyvä päätös!


Tää talo on kyllä aika rempallaan, eikä oo kovin kaunis näky (varsinkaan piha, voi kauhee oikeesti), mutta onneks mä en oikeesti suuremmin välitä siitä, vaikka tapetit repsottaa yms. Mulle kuitenkin ykkösprioriteetti on, että elukat viihtyy, eikä tähän mennessä oo vaikuttanut mitenkään päin sille, etteivätkö viihtyisi. Tokikin Slava ja Vilho molemmat on sellaisia laumasieluja, että kaipaisivat enemmän hulinaa ympärilleen. Enkä tarkoita mitään kaupunkiasumista, vaan sellaista että olisi enemmän ihmisiä tai elukoita, joita voi härkkiä. <D Melkein tunnen huonoa omatuntoa, kun en halua lapsia, kun noi molemmat rakastaa lapsia. Vilhoki leikki porukoilla aina tuntitolkulla vierailevien lasten kanssa, Slavaki on mielellään osallistunut leikkeihin. Mutta elämä on, kestäkää. 8|

Ja sitä paitsi, tuleehan meille vauvakisu jossain vaiheessa! Otan tässä joku päivä kun tilanne rauhoittuu enemmän, yhteyttä siihen kasvattajaan ja tarkastan milloin nuorempi kissapentue on luovarissa. Laskelmieni mukaan ehkä heinäkuun puolen välin jälkeen, eli voi olla että menee niin pitkälle kissalapsen tulo. Tokikin vanhemmasta pentueesta varmaan olisi vielä pentuja jäljellä ja ne ois hieman yli luovutusikäsiä, mutta!!! ne nuoremmat on Vilhon siskonlapsia! Siis kelatkaa Vilikki-eno. <D Ja musta näytti sille, että ne nuoremmat ois harmaamaskisia, mikä saattaisi kiinnostaa enemmän ihan vain siksi kun Ilarilla oli tummamaski. Mutta saa nyt nähdä miten kissa-asia menee, kyllä se varmasti jotenkin menee!

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Muuttotouhuihin

Oon muuten virallisesti nyt puukkojunkkari. Ei sillä että oisin ketään ehtinyt puukottaa, ehei, mutta osoite vaihtui etelä-pohjanmaalle 1.6. Kyllä vain, hylkään tutut maisemat ja siirryn ihan uuteen paikkaan, about sadan kilsan päähän kaikesta ja kaikista mitä tunnen. Varmasti tunnen olevani aina ja ikuisesti Viitasaarelainen ja varmasti muutankin takaisin kotikonnuille jossain vaiheessa, mutta nyt vain on lähdettävä. Täältä päin ei vain löydy taloa mihin vois muuttaa, joten laajensin hakua kauemmaksi ja sitten löysin sopivan paikan.

65 neliöinen omakotitalo, naapureita ei oo puolen kilsan säteellä. Hirveesti hommaa siinä pihassa kuin talossakin, mutta se on pieni hinta siitä, että voin asua koiran kanssa. Vaikka tietystä pelottaakin lähteä kauas kaikesta ja asua yksin omakotitalossa, niin enemmän oon innoissaan. Viitasaarellakin kuitekin asuu enää yks kaveri, jota näkee suhteellisen aktiivisesti, joten ei se oikein riitä syyksi jäädäkään. Ainakaan jos vaihtoehtoina on asua joko porukoilla tässä kirotussa talossa tai muuttaa johonkin typerään kerrostaloasuntoon. Kerrostalo asuminen ei ole vaihtoehto, koska haluan asua Slavan kanssa. Ja muutenkin tyhmää muuttaa sanotaanko vaikka 40 neliönkin kerrostalo kämppään, maksaa siitä sen viitisen sataa euroa vuokraa ja joutua kattoo surkeeta koiraa tai joutua jättämään se porukoille.

En mä muutenkaan oo liian huolissani siitä, etten tunne ketään. Enhän mä muutenkaan näe ihmisiä. Sitä paitsi kesälläkin meillä on rope miitti tulossa, pari ropekaverii tulee sinne mun luokse viikonlopuks. Kyllä kai mä ihmisiä ainakin kerran kuussa nään, jos en muuten niin käyn kotona Viitasaarella.

Sitä paitsi, sillon kun käytiin sitä taloa katsomassa, käytiin Alavudella "Nappilassa" samalla reissulla ja varasin itelleni kissanpennun. Eli vilskettä tulee riittämään, kun Vilikki ja tuleva kisulainen Slavan lisäks asettuvat. Siinähän se kesä menikin jo puunteossa sekä nurmikon leikkuussa. Talvi jännittääkin enemmän, kun ei ole vielä varmuutta auraajasta ja kuinka lämmittäminen lähtee omatoimisesti sujumaan. Oon niin varma, että unohan aina sulkea pellit, apua.

Mutta miksipä ei lähteä kokeilemaan siipiään vähän muuallekin? Ainahan sieltä voi lähteä pois ja tulla häntä koipien välissä takaisin kotiin jos ei lähdekään sujumaan, mutta en nyt tiedä miksi ei sujuisi. Kuitenkin melkein koko ikänsä omakotitalossa asunut, niin ei tule arkisetkin asiat yllätyksenä niin kuin sellaiselle mahtaisi tulla, joka taas on ikänsä asunut kerrostalossa. Sitä paitsi, siellä on koiratarhoja pihassa, jopa ulkokoirallinen kaveri on luvannut tulla loisimaan sinne välillä juoruamaan kissaminttu pullon äärellä.

Muuttoahan ei ole vielä tapahtunut. Toukokuun alun ja kesäkuun ekat päivät olin enolla koiravahdissa, siitä kevätjuhliin ja nyt on viimeisiäkin pakkailuja tehty. Ens viikon aikana kuitenkin muuttopuuhat alkaa. Voi sitä siivoamisen määrää ensialkuun!

Huhhuh.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Kuulumiset

1. Valmistuin, nyt olen painotuotantoassistentti. Niin tai siis työtön.
2. En pelannu DS:llä varmaan vuoteen, nyt aloin taas pokemonkouluttajaksi
3. ^ Eli vanha rannevammani on palannut
4. Lopetin Kuolon
5. Slava sterkattiin

Halusin vain kertoa päällimmäiset kuulumiset. Millonkoha jaksas alkaa pitää tätä blogia? Voi olla, että ei ainakaan seuraavaan vuoteen, mutta onneksi on snäppi (jos joku tuttu ei tiedä, niin saa lisää: sleepidaa)

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Outsider

Jos angsti ei kinosta, skippaa.



----

Jos jostakin voisin luopua, se olisi vihantunne. Taas muutama päivä mennyt kauhessa raivon myllerryksessä, mikä tekee musta lähes toimintakyvyttömän, kun en voi keskittyä mihinkään. Haluisin vaan kostaa kaiken, repiä kaiken riekaleiksi ja polttaa kaiken ympäriltäni, mutta mitään niistä en voi tehdä. Tää tunne on toivoton jollain tapaa, vaikka tiedän sen menevän ohitse.

Niin monet suunnitelmat ovat menneet päin vittua. Kenenkään varaan ei voi laskea. Niin paitsi es. Es on hyvä.

Mielikuvitus on lamautuneena, tekisi vain mieli lyödä hanskat tiskiin kaiken suhteen. Miksi edes yrittää? Haluaisin vain huutaa ja itkeä, mutta turhaa sekin, ei kukaan kuule. Tietoisesti olen polttanut siltoja, enkä kadu, miksi katua jotain sellaista, kun tietää että se on parempi näin? Koska jos mitään olen elämästä oppinut, tiedän ettei pidä ikinä pidä luottaa, kenestäkään ei saa olla riippuvainen. Oikeastaan kukaan ei taida sietää niitä piirteitä, joita itsessäni arvostan eniten. Siksi ei kannata ripustautua ihmisiin. Ihmiset kun tajuavat millainen olen, juoksevat ne karkuun. Vielä muutamia vuosia sitten, se oli kauhistuttavaa ja meinasi viedä hengen. Nyt tiedän paremmin. Ette te minua horjuta. 

----

Burak Yeter - Tuesday ft. Danelle Sandoval

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Päivää!

Kappas keppanaa, blogi on jälleen auki.

Se meni kiinni aikoja sitten, kun aattelin että teen uuden ulkoasun. No en osannu ja vitutti ja keskeytin. Mutta tauko blogin suhteen teki oikein hyvää ja nyt ei kiukuta pelkästään, kun ajattelee mokomaa. En nyt menisi vannomaan vielä aktiivisuutta blogin suhteen, mutta ainakin lupaan yrittää.

Hieno banneri, eikö niin? Se ei valitettavasti ole lopullista mallia, mutta en nyt jaksa aatella, että minkälaisen bannerin haluan, niin es käy oikein hyvin. Muutenkin tää ulkka kaipailisi hieman hienosäätöä, mutta saa nähä jaksaako, stressiä en viitsi ottaa.

Kuulumisia ei sen kummempia ole. Koulu on loppusuoralla, hyvinvointini on vaakalaudalla ja sen sellaista.

Eeiii mulla muuta, jatkakaa.

maanantai 17. lokakuuta 2016

.

Jos tämä hiljaiselo ei nyt lopu, niin se saa jatkua! Eli oletettavasti jatkuu. Sitten alkaa kilometrinen angstipostaus, joten suosittelen lopettamaan lukemisen jos ei kiinnosta.

---

Tänään tein osoitteenmuutoksen. Tavarat vähenee ympäriltä, oksettavatunne ei katoa, korvissa humisee ja tuntuu kuin ryhti olisi oikeasti mennyt entistäkin enemmän kumaraan. Paniikki, stressi, epätietoisuus ja ahdistus muistavat olla joka päivä mukana. Syöminen on vaikeaa. Yleensä varsinaisesti ahdistus ei vie ruokahalua, mutta kaikki päälle pakkautuva taakka vaikeuttaa elämisen peruselementtejä. Jatkuva taistelu painon pitämiseen 47 kilossa, koska jos sen antaa tippua liian alas, alkaa se pitkä ja raskas alamäki, jota en halua elämääni, vaikka se jatkuvasti kuiskutteleekin kauniita asioita päässäni. Tänä aamuna painoin 46.6 kg.

Tää muutto ajaa mut kuin muutkin perheenjäsenet pikkuhiljaa valkoiseen pehmustettuun huoneeseen. Mikään ei ole sujunut niin kuin pitäisi. Kaikki kaatuu niskaan. Kaikki on hermostuneita ja ärsyyntyneitä. Minä ja sisko ei pystytä edes olemaan samassa huoneessa enää ilman sotaa, jonka seurauksena se olen minä joka lukittautuu huoneeseen mykistäen puhelimen sekä tietokoneen.

Mulla ei oo voimia roolata, kirjoittaa hahmotietoja, piirtää. Pää kumisee tyhjyyttään, eikä edes kofeiini auta. Ihme kyllä nukun. En oikeastaan tekisikään muuta kuin nukkuisin. Töihin on kuitenkin kiva päästä. Mun päivän huippuhetket, kun saa ajaa pois tästä kaaoksesta, eikä haittaa yhtään vaikka jäisi ylitöihinkin, kun ennen minuuttikin yli sovitun ajan on ärsyttänyt. Vaikka tää muuttostressi onkin ihan kamalaa, mua pelottaa huomattavasti enemmän se, mitä mun päässä tapahtuu kun oikeasti ei voi tulla kotiin enää. Mun rakkaaseen kotiin, mihin oon ennenki ajanu sadan kilometrin päästä vain muutaman tunnin oleskelun takia, että tuntisi olevansa turvassa. Nyt se viedään multa. Mihin mä nyt menen istumaan, kun  ei voi mennä katsomaan sitä rakkaaksi muodostunutta pelto-metsä-järvi maisemaan, silloin kun pitää edes minuutiksi paeta?

Mua itkettää että mun elukat jää tänne. Siis ne jotka on haudattu tänne. Joka päivä suunnittelen meneväni tuonne hautausmaalle, mutta en vaan pysty menemään sinne. Keksin tekosyitä, kuten: on liian kylmä, on liian pimeää, en halua että kukaan näkee että menen sinne. Mutta oikeasti en vain pysty. Mitä mä siellä tekisin? Tuijottasin niitä kivikasoja ja yrittäsin keksiä kuinka kertoa niille rakkaille, kuinka tuntuu että mun sydämen sirut kuoriutuu ihon läpi? Mitä se muka auttaa, minä ne tässä hylkään kuitenkin. Mulla ole oikeutta mennä sanomaan, että mua sattuu.

En usko että rahatilannekaan voisi olla huonompi. Tai ei se muuten ehkä, mutta haluan mennä ensiviikolla Lahteen, kun pidän syysloman. Mä tarvitsen ehdottomasti päästä pois täältä pariksi päiväksi. Mun on pakko. Mä tiiän että mun pitää vaan saada pari päivää lomaa tästä kaikesta. Äiti kyllä lupasi yrittää heittää mulle sen verran että pääsisin, mutta varmaksi ei voi sanoa, koska niidenkin rahatilanne on niin huono tuon remontin takia. Sitten lainaan kyllä joltain jos ei muuten onnistu. Haluun olla ees päivän jossain missä ei tarvi ajatella kaaosta, laittaa kivat vaatteet päälle ja ihan vaan nauraa kaikelle tyhmälle. Kuunnella jotain hauskoi biisei ja syödä kaikkee epäterveellistä.

Isoveli sentään osoitti veljellistä välittämistä tänään ja käänti mulle kolme sätkää. Tuli oikeesti tarpeeseen.

---

Kuten kaikki arvaa, olis mulla kuviakin, mutta en vaan löydä jaksamusta tai kiinnosta niiden laittamiseen. En jaksa myöskään laittaa mitään biisiä.